Tuomas Thompson pääsi ylioppilaaksi. Hän sai tietää tulokset 18.11. Heti seuraavana päivänä eli lauantaina Tuomas kävi ostamassa valkolakin Sellon Prismasta. Hänellä oli mukana Espoolaisista kirjailijoista Riitta Aalto. Riitta antoi pukeutumisohjeita ylioppilasjuhlaan, mutta Tuomas oli sitä mieltä että niitä ei tarvita. Riitta sanoi tulevansa mielellään juhlaan mukaan.
    Tapiolan lausuntakerhoon Tuomas vei kermakakun 26.11. Siellä hänelle lausuttiin runo ja nostettiin sampanjamaljaa. Hän sai myös pienen ruusun Marketalta, mutta se unohtui ilmoitustaululle roikkumaan. No, tärkeintä oli kukan antamisen ja vastaanottamisen ilo.
    Tuomas tunsi olevansa vähän niin kuin viimein lukemaan oppinut Jukolan Jussi, vanttera voimapussi. Hän ei ollut kauheasti ottanut huomioon sellaista tilannetta, että pitää mennä sinne yo-juhlaan lakitettavaksi nuorten joukkoon, mutta sekin kuuluu tietysti asiaan.
    Ylioppilasjuhla oli 2.12. kello 17:00 Pohjois-Tapiolan lukiossa, Sepontie 2, koska vanha  Tapiolan koulu on remontissa. Tämä lakituskoulu, entinen Pohjois-tapiolan yhteiskoulu on íhme ja kumma ikään kuin Tuomas Thompsonin kotinurkilla. Hän asui nimittäin elämänsä ensimmäiset 10 vuotta Koivu-Mankkaalla alle 500 metrin päässä siitä koulusta. Kansalaiskoulua Tuomas oli käynyt kaksi vuotta vuosikymmeniä sitten sen koulun naapurissa. Koulunsa Tuomas aloitti kuitenkin Mankkaan kansakoulussa. Sieltä pääsi eräskin luokka toveri, Eerikki, neljänneltä luokalta oppikouluun ja juuri tuohon Pohjois-Tapiolan yhteiskouluun. Sitten Tuomas ja Eerikki olivat toisinaan samassa metsässä tupakalla välitunnilla, vaikka kävivät eri koulua.
    Tuomas odotti että joitakin vieraita olisi tullut häntäkin katsomaan, mutta häneltä ei juhlassa ollut ketään sukulaista, kumppania tai ystävää. Hänen veljensäkin, Ramses Thompson väitti olevansa flunssassa, eikä voinut tulla. Itsensä vuoksihan asiat tehdään eikä niinkään muille malliksi, Tuomas mietiskeli. Valokuvaaja Johannes Kärkinen lupasi tulla ottamaan hänestä ylioppilaskuvan.
    Tuomaksella oli hieno tumman sininen silkkipuku, Intiassa räätälin mittojen mukaan tekemä. Liivi puristi kun puvun teosta oli kohta kymmenen vuotta. Harmaa solmio oli siisti, Pukeutumisessa ei varmaan ollut mitään moittimista. Lakki todistu ja ruusu haettiin lavalta. Portaat vähän jännittivät, mutta kaikki meni hyvin. Nuoret soittajat ja laulajat esittivät korkeatasoista musiikkia. Rehtori piti puheen ja opiskelijoiden edustaja myös. Juhla kesti noin tunnin. Sen jälkeen Tuomas käveli samaa reittiä takaisin kuin tulikin. Entisen kotipaikan ohi, josta hänen mieleensä tulvi hyvin monenlaisia muistoja. Hän tervehti vanhoja pihakoivuja, jotka olivat kasvaneet tietysti hyvin suuriksi.
    Silloin kun Tuomas oli10-vuotias (50 vuotta sitten), ei ollut peruskoulua, ja oppikoulu maksoi paljon, ellei päässyt vapaaoppilaaksi. Hänen vanhempansa erosivat juuri sinä vuonna, kun hän olisi voinut siirtyä oppikouluun. Yksinhuoltaja äidillä ei ollut varaa kustantaa kahden pojan opintoja, eikä Tuomas muka ollut koulumenestykseltään niin erinomainen että hänet olisi välttämättä pitänyt panna oppikouluun, mutta hän oli jo silloin fiksu, vaikka sitä ei haluttu ymmärtää.
    Tuomas aloitti opiskelun aikuislukiossa vuonna 2005, kun olin sairastunut masennukseen. Hän oli muutaman kuukauden sairaslomalla, mutta väsyi toimettomuuteen ja palasi töihin. Jotain muuta piti keksiä kuin pillerit. Terapiaan oli vaikea päästä, niin Tuomas ymmärsi jatkaa lähes kaksikymmentä vuotta sitten kesken jäänyttä iltaopiskelua. Välillä hän sairasti imusolmukesyöpää.Se vaikeutti opiskelua, mutta samalla helpotti: hän sai olla töistä pois melkein vuoden.
    Sairaus myös muutti Tuomasta ja hänen asenteitaan jonkin verran. Nyt hänelle oikeastaan riittää että on elossa, "saavutukset" eivät ole välttämättömiä. Silti hän aikoo jatkaa, mutta ei vielä tiedä miten.  Opiskelussa toiset aineet olivat helpompia ja toiset vaikeampia. Hän arveli jatko-opiskelun keskittyvän niihin jotka olivat vaikeampia: ehkä kielet ja matematiikka.
    Ja tietysti henkisiä asioita hän opiskelee kuten ennenkin ja kaikkea mikä kiinnostaa.
    Vaikeus on usein vaan ajan ja energian puutetta. Jospa sitä saisi jostain lisää.
 

Tuomas Thompsonin tekee mieli maailmalle, mutta ei hänellä ole mahdollisuutta päästä sinne kuin vasta tammikuussa ja silloinkin vain viikoksi. Olga sitten lähti keskiviikkona Intiaan ja on siellä kolme kuukautta. Tuomas toivotti tekstiviestillä hyvää matkaa ja muistutti että Vihreän lehvän majatalosta oli sitten tilattu huone aamiaisen kanssa kahdeksi päiväksi. Olga ei vastannut tekstiviestiin. Sebulon Lampinen lähtee marraskuun puolivälissä Keralaan ja palaa joskus helmikuussa. Mikkelin ystävä, Ridu Keto, on jossain Armeniassa. Vapaat ihmiset kiertävät maailmaa. Tuomas Thompson kiertää vain pientä ympyräänsä Matinkylässä: postinjakoreittiä.
    Tuomas kävi Hesan kirjamessuilla sunnuntaina. Siellä pyöri julkkiksia kuin kotonaan. Tuomas seurasin myös presidenttiehdokkaiden vaalikeskustelua. Neljä ehdokasta oli mukana: Lipponen, Haavisto, Niinistö ja Väyrynen. Niinistö oli kireä, Lipponen hidas, Haavisto tekorento ja yllättäen Väyrynen keräsi pisteitä. Mutta kampanja on vasta alussa, peli vielä kovenee.
    Keskiviikkona Tuomas oli Espoolaisten kirjailijoiden kokouksessa. Hän kätteli siellä Antti Hyryä ja esitteli itsensä. Hyry oli vierailijana kertomassa Uuni-romaanistaan. Tässä Tuomaksen muistiinpanot:

- Suuri perhe, 6 lasta, apurahoilla on eletty, kirjoista vain vähän tuloa...
- Finlandiapalkinnosta myös harmia.
- Uuni: vuosi pari varsinaista kirjoittamista
- Jo ennen tietokoneita käytti tekstinkäsittelylaittetta.
- Mm. magnetofoni ja muita apuvälineitä.
- Uunin vaiheet? Alusta aloitettu. Ei lue ees taas, vaan jatkaa. Editoi vasta valmista.
- Pohjana oikean uunin muuraus.
- On eri asia muurata uuni kuin kirjoittaa siitä kirja.
- Kirjan kirjoittaminen ei ole kuvausta. Kuvaus on eri asia. Kirjoittaminen on eri asia. Luova tapahtuma. Nimenomaan fiktiota.
- Meditatiivisesti - keskittyneesti!
- Rakenne? Syntynyt työn kuluessa. Tapahtumien kulku. Vähän sommittelua. Kirjoittaminen on tietynlainen seikkailu.
- Rauha? Ajattelua esim metsässä kävelyllä. Muistiinpanoja. Kirjoittaminen ei vaadi täydellistä rauhaa.
- "Jos haluaa kirjoittaa, se on vaan kirjoitettava, ei ole mistään vireestä kyse.
- Rytmi? "Kirja on ympäristö, jossa lukija voi elää."

Sebulon Lampisen Hämärää – Hämäävää – kirjassa on tyylikäs kansi. Hän lähetti sähköpostin liitteenä kuvan siitä.  Tuomas arveli että sisältökin on varmaan taas sellaista, että siitä voi ammentaa vaikka mitä. Tuomaksesta hyvä kirja on sellainen, että sille voi sanoa vastaankin. Hän nautti sellaisesta kirjasta, joka pisti hänetkin kirjoittamaan omia tuntojaan. Ärsytyksen vallassa hän oli Saarikoskeakin lukenut. Hän ei suinkaan ollut aina joka asiasta samaa mieltä Sebulon Lampisen kanssa, vaikka Lampinen piti itseään opettajana.
    Suomessa kuolee joka päivä noin 150 ihmistä, joten hautajaisia riittää. Tuomaksen yksi kaveri kuoli viisikymppisenä viinaan. Hän oli hauska veikko, ei halunnut koskaan lopettaa juomistaan. Kaverilta meni kaikki, asui viimeiset vuodet jossain asuntolassa. Mitään hän ei jättänyt jälkeen, muutaman vaatekappaleen. Tuomas oli hän hautajaisissaan. Hän oli Tuomaksen entisen avovaimoni veli. Tuomas ryyppäsi hänen kanssaan monet kerrat, siis 16 vuotta sitten ja enemmän. Perhettä kaverilla ei ollut, mitä nyt pari siskoa ja näiden lapset.
    Tuomakselta vaihtui kaveripiiri ja ystävät silloin kun hän lopetti juomisen. Nyt ei paljoa ystäviä ole eikä muutakaan kiinnekohtaa. Pitikö siitä avovaimostakin erota? Masennusta kasvattaa, kun kirjakaupat mainostavat isänpäivää. Olinhan Tuomaskin jonkinlainen tekoisä silloin, mutta ei ole enää. Itse hän on vetäytynyt omiin bunkkereihinsa.
     Kai siitä naisesta piti erota, että raittius säilyisi, vaikka on se joutunut koetuksellekin. Neljä vuotta sitten Tuomas valmistautui kuolemaan, kun lääkäri soitti kesken postinjakoreitin, että syöpä se on. Tuomas ajatteli että ehkä pari vuotta vielä elää. Se oli siis vuoden 2007 lopussa. Sitten hän oli melkein vuoden sairaslomalla. Vuoden 2009 alusta hän on ollut työssä taas, ensin puoli vuotta Ilmarisen päivärahalla ja lyhennetyllä päivällä. Silloin Tuomas oli tiukoilla taloudellisesti. Kahden vuoden ja kahden kuukauden päästä Tuomaksella olisi mahdollisuus päästä eläkkeelle ekan kerran, mutta ei helvetti, kun eläke jää niin pieneksi, niin ei sillä tule toimeen. Palkka on pieni, jos siitä leikataan 40 prosenttia, niin se on pienempi kuin sairauspäivärahat silloin ankeina aikoina.
    Tuomas ajatteli että hänen olisi pitänyt nuorempana hankkia suuremmat ansiot, mutta jälkiviisautta se on, kun mikään ei oikein onnistunut. Yrittelinhän hän radiosähköttäjäksi ja sähkömieheksi. Tulot olisivat nyt pari kolme kertaa suuremmat. Mutta ei mikään rikkaus takaa onnea, eikä rakkauskaan ole mahdollista. Tuomas oli varma, ettei hänen kanssaan lähde enää parikymmentä vuotta nuoremmat ja jos lähteekin, niin ei kauan katsele, ja siitä jää vaan murhe jäljelle.
    Tuomas kävi yhden naisrunoilijan kanssa taidenäyttelyssä ja ihmetteli naisen puheen paljoutta. Tuomakselle tuli tunne, että hän ei näe eikä ymmärrä näkemäänsä ilman selostusta. Tuomas olisi mielellään katsellut kuvaa hiljaa ja antanut vaikutelmien virrata. Siksi kai taidenäyttelyissä pitääkin käydä yksin, Tuomas ajatteli. Tuomas oli sitä mieltä että hyvä kirjoitus ja hyvä runo ovat yhtälailla taidetta kuin kuvatkin, ei niitä tarvitse selittää, koska jos tekijä on tosi mestari, niin hän laittaa niihin sielunsa, joka on jollain lailla pyhä. Analysointi rikkoo lumouksen.
    Tuomas kyllä oli tietenkin huomannut että joitakin naisia hänen seuransa kyllä kiinnostaa, mutta harvemmin syntyy vastakaikua. Joskus kyllä tapaa ihmisen, joka on hengeltään niin voimakas, että viehättää oli ikä mikä hyvänsä. Siinä onkin sitten kyseessä sama aaltopituus henkisesti eikä siinä ole mitään fyysistä "vetovoimaa".
    Tuomas ihmetteli opetusta, joka hänelle aina tahdotaan antaa, että pitää syödä vitamiineja ja muutenkin terveellisesti. Tuomas oli kuitenkin sitä opetusta saanut viime vuosina muutenkin ihan tarpeeksi ilman tyrkytettyjä arkiuskomuksiakin. Meilahden sairaalassa hoitajat kertoivat oikeanlaisen syömisen tärkeydestä. Mutta silloin kun ruokahalu puuttui kokonaan, niin hoitajat kehottivat syömään mitä vaan mikä kiinnosti, vaikka pelkkää suklaata. Tuomas sai myös esitteitä eri ruuista, joissa on syöpää ehkäiseviä aineita. Anttolanhovin kokonaisvaltaisessa kuntoutuksessa, jossa Tuomas oli kolme kertaa parin vuoden aikana, hän sai myös paljon tietoa ravinnosta. Terveysopin kurssin hän kävi lukiossa vähän aikaa sitten. Ja sitten joku nainen, tulee Tuomakselle luennoimaan vitamiineista, ihan niin kuin hän olisi jostain pystymetsästä vasta eilen ihmisten ilmoille ilmaantunut.

 

Tuomas Thompson näki unta, että hän oli töissä. Aikoja sitten eläkkeelle jäänyt Annikki opetti häntä uudelle postinjakoreitille. Annikki kuitenkin häipyi ja kaikki muutkin olivat jo lähteneet reiteille. Tuomaskin yritti päästä matkaan mahdollisimman nopeasti.
     Tuomaksen edessä oli yllättävästi myös lihatiski. Tuomas mietti että pitääkö hänen ottaa lihat mukaan reitille ja jakaa ne jonnekin. Hän kysyi sitä eräältä virkailijalta, joka ei kuitenkaan tiennyt mitään. Mutta siellä oli myös ”lihapuolen pomo”, joka asioi juuri erään ihmisen kanssa, kun Tuomas halusi nopeasti selvittää asian. Hän keskeytti asiakkaan puheen ja kysyi asiaa pomolta.
     – Odota hetkinen, pomo vastasi, - etkö sinä näe että minulla on tässä tärkeämpiä asioita.
     Tuomas ei odottanut, vaan kysyin korottaen ääntään: – Pitääkö minun ottaa lihat mukaan?
     Pomo katsoi paheksuen ja sanoi että ei tarvitse, piti vain allekirjoittaa asiakirja ja pomo siirtäisi sitten lihat varastoon. Siihen Tuomas heräsi.
     Tuomas katsoi unikirjasta, jonka mukaan lihakauppa tietää huonoja aikoja
     – Loistavaa! tuumasi Tuomas, – minun tapauksessani se voi tarkoittaa vain hyviä aikoja!
     Tuomaksen mieleen muistui eräs uni, jonka pohjalta hän oli kirjoittanut novellin. Vaikka uni oli todella nähty niin sen perusteella kirjoitettu novelli oli fiktiivinen ja todellisilta kuulostavat henkilötkin olivat vain sattumalta samannimisiä kuin oikeat henkilöt. Uni on viesti jostain unen näkijälle, mutta novelli on viesti kirjoittajalta mahdollisille lukijoille. Novelli oli tällainen:

HYVIN MENEE ESPOOSSA

Olen Helsingin lentoasemalle menossa Intian koneeseen. Olen myöhässä lähtöselvityksessä, koska olen tulossa Mikkelistä, jossa olin tapaamassa ystävääni Ritvaa. Juna pysähtelee jostain syystä, ja olen lopulta Helsingissä yli kaksi tuntia myöhässä. Olin tietysti uhkarohkeasti laskenut, että jos juna on aikataulussaan, niin ehdin hyvin Intian koneeseen. Mutta aina pitäisi kuitenkin varata aikaa reilusti enemmän kuin tarvitsee, varsinkin kun pitkät matkat ovat kyseessä.
     Kaksi tummaihoista miestä on myös selvityksessä menossa samaan koneeseen kuin minä. Virkailijat tekevät töitä kuumeisesti, että ehtisimme ajoissa. Aikaa ei tosiaan enää ole muutamaa minuuttia enempää, ehkä kone joutuu jopa odottamaan meitä. Matkatavarat ovat jo lähteneet jonnekin. Viimein mustat miehet pääsevät lähtemään juosten kohti konetta.
     Sitten en löydä passiani. Haen sitä joka paikasta. Virkailijat pyörittivät päätään epäuskoisina. Toinen heistä sanoo: – Onko tämä sinun passisi.
     Hän näyttää jotain passin pienoismallia. Siinä on nimeni, mutta muu teksti on niin pienellä, etten saa siitä selvää. 
     – Se on joku kopio passistani, sanon. – Kuinka teillä voi olla tuollainen?
     – Se on otettu läpivalaisukameralla edellisellä matkallanne, sanoo virkailija.
     – Käykö tuo sitten passista? kysyn toivorikkaana.
     – Ei käy, pitää olla oikea passi, vastaa virkailija
     – Mutta matkatavaratkin menivät jo, miten se on mahdollista, ihmettelen. – Voi olla että passi on siellä niiden mukana. Pääsenkö koneeseen vai en?
     – Valittavasti et ainakaan tähän koneeseen, sanoo virkailija jyrkästi ja pyytää minua odottamaan vielä hetken.
     Nyt ei ollut enää mitään kiirettä. Jonkun aikaa tietokoneella työskenneltyään virkailija sanoo, että voin mennä perässä huomenna.
     – Lento menee Sanzibarin kautta.
     – Onko se jossain Afrikassa?
     Hän ei tiedä varmasti, mutta siellä joutuisin odottamaan lentoasemalla puolipäivää ennen kuin voisin jatkaa Mumbaihin. Minun pitää nyt hankkia pikapassi. Sen voi kuulemma tilata puhelimella ja saan sen huomenna lentoasemalta. 
     Hyväksyn uuden matkasuunnitelman ja tilaan pikapassin virkailijan ohjeiden mukaan. Lisämaksuakaan ei tarvitse maksaa.
     Lähden kävelemään taksiasemalle. Aion mennä yhdeksi yöksi Espoon asuntooni. Sitten hämmästyin suuresti, kun Erkki ja Leena tulevat vastaan keskellä terminaalia. He ovat sen matkan matkajohtajat, jolta juuri myöhästyin.
     – Jäittekö tekin koneesta? kysyn ihmeissäni.
     – Matka on siirtynyt, sanoo Erkki.
     – Hyvät että näimme sinut, sanoo Leena. – Peruutus tuli myöhään. Emme saaneet sinulle sanaa kun puhelimeesi ei vastattu. 
     – Olin Mikkelissä ja kännykkä on Espoossa. Ei ihme jos ei saa yhteyttä.
Erkki ja Leena tulivat kentälle vain minun vuokseni, matka oli siirtynyt kuukausia, luonnonmullistuksien vuoksi. Aasiassa oli ollut monin paikoin maanjäristyksiä, hirmumyrskyjä, mutavyöryjä ja tulvia.
     – No menipähän ainakin turhaa tavaraa lentokoneen mukana, sanon.
     – Miten niin, he kysyvät yhteen ääneen.
     Kerron matkatavaroistani, passista ja huomisesta Sanzibarin kautta matkustamisesta. Leena kysyy aionko mennä. Sanon että taidan odottaa kuukausia minäkin ja perua muut matkat ja pikapassihakemukset.
     Erkki ja Leena tulevat samalla taksilla kanssani Espooseen, koska he haluavat nähdä uuden asuntoni. Se sijaitsee Olarissa kapeassa, yksirappusessa, hyvin korkeassa kerrostalossa. Hissi on pitkän rappukäytävän päässä. Käytävä on hyvin valoisa koska ikkunat ulottuvat lattiasta kattoon. Ikkunoiden takana on värikäs ruskamaisema ja vastakkainen seinä on valkeaksi maalattu.
     Menemme hissillä ylimpään kerrokseen, jossa asuntoni sijaitsee. Asunnossa on vain yksi suuri huone, jossa yhdellä seinällä on iso näköalaikkuna. On hyvin sumuista ja näköala peittyy valkoiseen usvaan. Pikkuhiljaa sumu alkaa kuitenkin hälvetä maisema merelle asti tulee esiin.
     Istumme mukavasti nojatuoleihin ja katselemme ulos.
     – Siellä itäkeskuksen tienoilla, missä me ollaan asusteltu, sanoo Erkki - on todella ollut joskus hankalaa. Kun kävelee siitä kauppaan Tallinnan aukion läpi, niin siinä on ollut jos jonkinlaista sirkuspelleä, pokkuroimissa ja kommentoimassa kuka milläkin tavalla.
     – Siinä mielessä Espoo on kyllä ihanaa aluetta, sanoo Leena, - että täällä voi olla vapaammin.   

     – Olarihan on nykyisin huomattavasti rauhoittunut siitä, mitä se oli joskus aikaisemmin, sanon minä. – Täällähän oli ennen viisi pankkia, viisi elintarvikeliikettä ja tosin vain kaksi ravintolaa eikä alkoholiliikettä, mutta silti humalaisia pyöri Kuitinmäenraitilla huomattava määrä.
      – Tuo on aika mielenkiintoista, vastaa Leena. – Tunsin erään professorin, joka tutki syrjäytymistä. Hän asui täällä Olarissa. Hän lahjoitti minulle suuren bassoviulun. Hiukan minua nolotti ottaa se vastaan, mutta toisaalta en kehdannut kieltäytyäkään. 
      – Ottaisitko paistettuja sianluita, puuttuu Erkki puheeseen ja ojentaa kenkälaatikkoa minua kohti.
      – Ei kiitos, minä olen jo syönyt tämän päivän aterian, vastaan.

     – Anteeksi että en heti tarjonnut sinulle, Erkki sitten sanoo - mutta ottaisitko tupakan. Hän pölläyttää valkoisen savupilven minua kohti.
 

Tuomas Thompson uskoi viiteen Tiibetiläiseen riittiin. Ei ihmisen ole pakko edes vanheta sillä tavalla kuin totutusti asennemuokkauksella määritellään. Vanheneminen ja sairaus eivät kuulu sisäiseen olemukseen, ne tulevat aina ulkopäin. Periaatteessa voi olla terve alusta loppuun, tai terve siitä hetkestä lähtien, kun alkaa ymmärtää tosiasiat.

Peiliin katsominen ei ole mikään vitsi sekään. Silläkin on parantava vaikutus. Tärkeintä on että sanoo itselleen: hyväksyn sinut sellaisena kuin olet. Kun tarpeeksi usein sen sanoo, niin lopulta käy juuri niin kuin sanoo.

Tuomas oli lukenut käyttöön ottamansa harjoituksen kirjasta "Muuta ajatuksesi, muuta elämäsi", kirjoittanut Louise L. Hay. Tässä lainaus mainitusta kirjasta:

" Seuraavaksi pyydän potilastani ottamaan pienen peilin, katsomaan itseään silmiin, sanomaan nimensä sekä seuraavat sanat: Rakastan ja arvostan sinua sellaisena kuin olet.

Tämä on monille uskomattoman vaikeaa. Vain harvoin kukaan suhtautuu tähän harjoitukseen tyynesti, puhumattakaan että nauttisi siitä. Jotkut itkevät tai ovat purskahtamaisillaan itkuun, toiset kiukustuvat, toiset vähättelevät piirteitään tai ominaisuuksiaan, toiset kieltäytyvät tyystin koko harjoituksesta. Kerran eräs potilaani heitti peilin seinään ja oli lähteä karkuun. Kesti kuukausia, ennen kuin hän sai itsensä kootuksi ja katsotuksi peiliin"

Mutta kaikki oli tietenkin juuri niin vaikeaa ja vaativaa kuin kirjassa sanottiin.
Tuomakselle peiliin katsominen oli ollut aina erittäin vastenmielistä, mutta juuri siksi hän ymmärsi tarvitsevansa peiliharjoitusta.

Jollekin juomarillekin saattaa olla hyötyä siitä että hän katsoo kapakan vessassa peiliin. Hän voi todella nähdä itsensä ja pelkästään se voi aiheuttaa havahtumisen.

Tuomas puhui tästä peiliharjoituksesta eläkkeellä olevalle ystävälleen Pietari Wallinille Tämä vastasi tuntevansa muutamia "peili-Elviksiä", jotka nauttivat suuresti katsoessaan itseään peilistä. He viihtyvät peilin ääressä kauan.

Vastaukseksi Tuomas selitti, että peiliin katsomisen tarkoitus ei ole ihailla itseään, vaan hyväksyä itsensä mahdollisista virheistä huolimatta. Ei tarvitse koko ajan olla huolissaan siitä, miltä näyttää. Pitäisi kelvata vaikka tukka on sekaisin, vaikka ei ole meikkiä, vaikka ei ole kaunis, vaan sellainen kuin on. Siis on katseltava hyväksyen sitä, mikä peilistä näkyy: ihminen, kenties läski, harvahammas, ohuthuuli, pottunenä, tihrusilmä tms. Aina kelpaa! Ei tarvitse olla kaunis ja lihaksikas! Saa olla vaikka, kuten Tuomas itse, Simeoni – liuhuparta. Ei se haittaa. Ulkoisilla seikoilla ei pitäisi olla mitään merkitystä. Se on hyväksyvän peiliin katsomisen tarkoitus.

Tuomaksesta tuntui että hän oli elänyt jo ikuisuuden yksin, joka tapauksessa yli viisi vuotta. Alkuun oli vaikeaa, varsinkin kun naisystävä johon hän yritti tukeutua, sanoi että Tuomas on lievästi ilmaistuna lähinnä pölvästi. Onpas siinä paha ihminen, Tuomas ajatteli. Eikä Tuomas tiedä vieläkään oliko se harkittu lausunto naisystävältä, mutta ainakin Tuomas uskoi viisastuneensa sen suoraan sanomisen ansiosta.

Tuomas koki että raskasta on luopua tietenkin jostakin, jos joku on vaikka vain himon kohde tai vastaava.

Jos haluaa jotakin hinnalla millä hyvänsä, vai haluaako todella, vai onko se riippuvuutta.

Tinkimätön, mutta oikeamielinen asenne sulkee ihmissuhteita? Mutta ovatko ne välttämättä todellisia keskinäiseen vilpittömyyteen ja arvonantoon pohjaavia ihmissuhteita? Tuomaksesta oli aina joku nainen pitänyt huolta. Ensin huolehti äiti sitten avovaimo. Kun Tuomas erosi avovaimosta, hän haeskeli taas uutta äitiä itselleen. Onneksi hän ei löytänyt sellaista ja sai olla yksin. Hän oppi itsenäisyyttä aika tavalla. Loppujen lopuksi hänestä tuli enempi mies kuin moni karpaasina itseään pitävä.

Tuomas on  yksinäinen skoopari ja inkkari samassa persoonassa. Satulalaukussa on kuivattua lihaa. Hän panee teltan pystyyn ja istuu nuotiolla. Nukkuu luonnon helmassa maadoittuneena maata vasten. Ei pelkää kalkkarokäärmeitä eikä kojootin ulvontaa.
 

– Eihän minuakaan olisi olemassa jos Ilomantsin shamaani Juhana K, äitini isä, olisi ammuttu Venäjän rajalla, kun hän palasi perheen kanssa sieltä kansalaissodan päätyttyä, Tuomas Thompson kirjoitti sähköpostiin, jonka hän aikoi lähettää vanhemmalle kirjailijalle Sebulon Lampiselle.  He puuhasivat yhdessä Luostariopistossa ensi vuoden syksyllä toteutuvaa kirjoittajatapaamista. Ohjelmarunko alkoi olla valmis ja osallistujatkin olivat jo varmistaneet tulonsa. 
     – Onneksi tuttu valkoinen upseeri pelasti isoisän, Tuomas lisäsi sähköpostiin ja lähetti sen. Postin liitteenä lähti myös tapaamisen ohjelmaehdotus. Mukaan tulisi neljä merkittävää luennoitsijaa. Kaikki tulisivat mukaan talkooperiaatteella, mikä on hyvä asia, koska Luostariopistolla ei ollut varaa maksaa kalliita palkkioita.
 

Sen verran Tuomas sai selville Netistä, että todennäköisesti ylioppilaskokeista saa tietoa, ennen kuin ilmoittautumisaika päättyy seuraaviin ylioppilaskokeisiin. Ja se aika päättyy 17.11. Luultavasti marraskuun alussa on tiedossa tulisiko Tuomaksesta ylioppilas.
 

Tuomas sai tilattua Olgalle majoituksen Hostelworld.comista. Majapaikka on Calanguten Vihreän lehvän majatalossa ja se on Bed and Breakfast, eli siihen kuuluu Aamiainen. Kortilla piti maksaa 6.42. euroa ja velkaa jäi 2 880 rupiaa. Huone on kahden hengen huone. Hieman Tuomasta harmitti ettei hän pääsisi mukaan. Mutta aina ei saa kaikkea.
 

Tuomas ajatteli että hänellä oli jo nykyisin hyvä itsetunto. Nuorempana hän jännitti esiintymistä ja pelkäsi puhumista muiden edessä. Silloin tuntui että siitä tulee kärsiä loppuelämä, mutta pikkuhiljaa hän alkoi käydä ilmaisutaidon kursseilla. Nyt lausunnasta oli tullut hänelle rakas harrastus, niin kuin runoudesta kokonaisvaltaisesti. Opiskelu ja pelkoja päin meneminen oli parantanut hänen sosiaalista minäkuvaansa. Emotionaalisen, fyysisen ja suoritusminäkuvan alueilla oli vielä parantamisen varaa.