Eliade Pygmin merkillinen matka Maustesaarille & Kuningasten laakson hautakatakombeihin

 

Seikkailuelokuvissa ja matkakirjoissa esiityy sankarimatkailija. Valkokankaalle heijastuu

                                            Happy End

Jokainen toivoo elämälleen rauhallista ja kunniallista loppua. Sairasvuoteen ääreen ovat kokoontuneet itkevät sukulaiset ja ystävät perinnön toivossa. Tohtori Kuolema seuraa näytöstä sivummalla ja hymyilee kaikkitietävää hymyä. Tuleva vainaja – hän vetelee viimeisiä henkosia – on kalmankalpea kuin tärkätty lakana. Vieno laventelin tuoksu peittää ruumiin eritteiden hajun. Kynttilät palavat messinkisessä seitsenhaaraisessa jalassa. Matkamuisto Pyhältä Maalta. Kynttelikköä pitelee uskollinen neekeripalvelija Thomas. Valo heittyy rukouskirjalle, josta kappalaisen kuikelo lukee sielulitaniaa. Raskaat samettiverhot peittävät päivänvalon. Ei ole eroa päivällä tai yöllä kun kuolemaa tehdään.

Eliade Pygmin lähtö tästä maailmasta oli kolkonpuoleinen, vailla serafien harpunsoittoa.

Eliade Pygmi ei ollut kuka tahansa jokamies. Läpi elämän häntä riivasi vaeltajan demonit. Hän ei käyttänyt Cookin matkatoimiston palveluksia. Hän tallasi omia polkuja. Hän oli näkyjen mies. Hän pystytti paimentolaismajan vakka keskelle Saharaa. Elannokseen hän kirjoitti matkakuvauksia huokeahintaisiin julkaisuihin. Hänen kuvauksensa maailman eri kolkilta olivat niin eloisia ja täynnä kammottavan raadollisia yksityiskohtia, että kenenkään ei tehnyt mieli matkustaa Elias Pygmin raportoimiin jumalanhylkäämiin paikkoihin.

Eliade Pygmin (1843-1902) tuli aloittaneeksi niin sanotun epämatkailun. Ihmiset halusivat etämatkailla ilman matkustamisen vaivaa, vaipua lukemisen transsiin omassa nojatulissa tai verkkokeinussa. Kukaan ei epäillyt Eliade Pygmin matkakertomusten todenperäisyyttä. Ihminen on laiskempi kuin laiskiainen, joka kynsien varassa möngertää viidakon oksistossa. On monella tavalla lahjakkaita ihmisiä, kuten soittotaidottomat pianistit tai laskutaidottomat matemaatikot. Lahjakkuustutkijat ovat kuitenkin unohtaneet, tahattomasti tai tarkoituksellisesti, mielikuvituksen voiman. Mielikuvitus eli mielen kuvittaminen perustuu aivojen sähköiseen toimintaan, ei tunteisiin. On hämmästyttävää, miten takapajuista mielikuvituksen tutkimus on. Valheenpaljastuskone paljastaa, onnistuuko ihminen huijaamaan konetta. Kuka pystyy adekvaatisti todistamaan, ettei aivokuolleella olisi mielikuvitusta! Silkkaa pötyä & lääkärilatinaa! Maailman onnettomin hän, jolle auguurit eivät ole suoneet mielikuvituksen lentoa. Heitä sanotaan runoilijoiksi. Älä runoile! Yhdestoista käsky. Sanonta viittaa siihen, että runoilijat, nuo viekkkaat ketut, kirjoittavat&puhuvat mielikuvituksen äärirajoilla, ei kenenkään maalla.

Eliade Pygmi kirjoitti matkarunoja. Hänellä oli herkkä sielu. Näin voidaan hänen sepustuksiaan sanoa balladeiksi. Valehtelun rappion hän jalosti taiteeksi. Esimerkiksi Maustesaaria on joka puolella itää, kuten Koromandelrannikolla. Yhdellekään niistä Eliade Pygmi ei astunut jalallakaan. Hän ei tunketunut häiritsemään Kuninkaiden laakson faaroiden ja hoviväen hauttojen rauhaa. Siitä ovat pitäneet huolen haudanryöstäjät eli arkeologit.

Hänelle riitti yksinkertainen lukupulpetti, madonsyömä, keikkuvajalkainen pöytä, kynä ja mustetolppo. Pöytä oli asetettu ikkunan eteen niin, että hän saattoi ihailla huolellisesti hoidettua ja leikattua puutarhaansa. Hän ei jättänyt jälkeläisiä, oli saita kuin ruosteisia nauloja oikova sanaseppä, mutta viis veisasi maallisesta omaisuudestaan. Hänen tärkein omaisuutensa sijaitsi aivojen limbisessä järjestelmässä. Mielikuvitus. Hän koki taivaallisen hurmion kynän kiitäessä arkilla, kuten oli kokenut Akvilan Teresa rukouksessa.

Eliade Pygmin mielikuvat [parhaimmillaan hän ylsi lähes esseistiseen tyylin loistokkuuteen] tekivät hänestä mystikon.

Jokainen mystikko tietää, että näyttämön esiripun takana on toinen esirippu, kolmas ja neljäs, loputtomiin, kunnes viimeisen esiripun takan on – tyhjyys. Täyteys.

Eliade Pygmin viimeinen leposija sijaitsee Irlannin Wallorawangin hautausmaalla. Sammaloituneiden hautakivien välistä pilkottaa toivonsininen järvi. Kiveen on hakattu seuraavat sanat:

”I shall tell only what I learned from the account handed down by my elders”*

 

 

*Ionan luostarin apotti Adománin († 704) iirinkieliseen Vita Columbae –hagiografian alkupuheen ensimmäinen lause.