Tuomas Thompson näki unta, että hän oli töissä. Aikoja sitten eläkkeelle jäänyt Annikki opetti häntä uudelle postinjakoreitille. Annikki kuitenkin häipyi ja kaikki muutkin olivat jo lähteneet reiteille. Tuomaskin yritti päästä matkaan mahdollisimman nopeasti.
     Tuomaksen edessä oli yllättävästi myös lihatiski. Tuomas mietti että pitääkö hänen ottaa lihat mukaan reitille ja jakaa ne jonnekin. Hän kysyi sitä eräältä virkailijalta, joka ei kuitenkaan tiennyt mitään. Mutta siellä oli myös ”lihapuolen pomo”, joka asioi juuri erään ihmisen kanssa, kun Tuomas halusi nopeasti selvittää asian. Hän keskeytti asiakkaan puheen ja kysyi asiaa pomolta.
     – Odota hetkinen, pomo vastasi, - etkö sinä näe että minulla on tässä tärkeämpiä asioita.
     Tuomas ei odottanut, vaan kysyin korottaen ääntään: – Pitääkö minun ottaa lihat mukaan?
     Pomo katsoi paheksuen ja sanoi että ei tarvitse, piti vain allekirjoittaa asiakirja ja pomo siirtäisi sitten lihat varastoon. Siihen Tuomas heräsi.
     Tuomas katsoi unikirjasta, jonka mukaan lihakauppa tietää huonoja aikoja
     – Loistavaa! tuumasi Tuomas, – minun tapauksessani se voi tarkoittaa vain hyviä aikoja!
     Tuomaksen mieleen muistui eräs uni, jonka pohjalta hän oli kirjoittanut novellin. Vaikka uni oli todella nähty niin sen perusteella kirjoitettu novelli oli fiktiivinen ja todellisilta kuulostavat henkilötkin olivat vain sattumalta samannimisiä kuin oikeat henkilöt. Uni on viesti jostain unen näkijälle, mutta novelli on viesti kirjoittajalta mahdollisille lukijoille. Novelli oli tällainen:

HYVIN MENEE ESPOOSSA

Olen Helsingin lentoasemalle menossa Intian koneeseen. Olen myöhässä lähtöselvityksessä, koska olen tulossa Mikkelistä, jossa olin tapaamassa ystävääni Ritvaa. Juna pysähtelee jostain syystä, ja olen lopulta Helsingissä yli kaksi tuntia myöhässä. Olin tietysti uhkarohkeasti laskenut, että jos juna on aikataulussaan, niin ehdin hyvin Intian koneeseen. Mutta aina pitäisi kuitenkin varata aikaa reilusti enemmän kuin tarvitsee, varsinkin kun pitkät matkat ovat kyseessä.
     Kaksi tummaihoista miestä on myös selvityksessä menossa samaan koneeseen kuin minä. Virkailijat tekevät töitä kuumeisesti, että ehtisimme ajoissa. Aikaa ei tosiaan enää ole muutamaa minuuttia enempää, ehkä kone joutuu jopa odottamaan meitä. Matkatavarat ovat jo lähteneet jonnekin. Viimein mustat miehet pääsevät lähtemään juosten kohti konetta.
     Sitten en löydä passiani. Haen sitä joka paikasta. Virkailijat pyörittivät päätään epäuskoisina. Toinen heistä sanoo: – Onko tämä sinun passisi.
     Hän näyttää jotain passin pienoismallia. Siinä on nimeni, mutta muu teksti on niin pienellä, etten saa siitä selvää. 
     – Se on joku kopio passistani, sanon. – Kuinka teillä voi olla tuollainen?
     – Se on otettu läpivalaisukameralla edellisellä matkallanne, sanoo virkailija.
     – Käykö tuo sitten passista? kysyn toivorikkaana.
     – Ei käy, pitää olla oikea passi, vastaa virkailija
     – Mutta matkatavaratkin menivät jo, miten se on mahdollista, ihmettelen. – Voi olla että passi on siellä niiden mukana. Pääsenkö koneeseen vai en?
     – Valittavasti et ainakaan tähän koneeseen, sanoo virkailija jyrkästi ja pyytää minua odottamaan vielä hetken.
     Nyt ei ollut enää mitään kiirettä. Jonkun aikaa tietokoneella työskenneltyään virkailija sanoo, että voin mennä perässä huomenna.
     – Lento menee Sanzibarin kautta.
     – Onko se jossain Afrikassa?
     Hän ei tiedä varmasti, mutta siellä joutuisin odottamaan lentoasemalla puolipäivää ennen kuin voisin jatkaa Mumbaihin. Minun pitää nyt hankkia pikapassi. Sen voi kuulemma tilata puhelimella ja saan sen huomenna lentoasemalta. 
     Hyväksyn uuden matkasuunnitelman ja tilaan pikapassin virkailijan ohjeiden mukaan. Lisämaksuakaan ei tarvitse maksaa.
     Lähden kävelemään taksiasemalle. Aion mennä yhdeksi yöksi Espoon asuntooni. Sitten hämmästyin suuresti, kun Erkki ja Leena tulevat vastaan keskellä terminaalia. He ovat sen matkan matkajohtajat, jolta juuri myöhästyin.
     – Jäittekö tekin koneesta? kysyn ihmeissäni.
     – Matka on siirtynyt, sanoo Erkki.
     – Hyvät että näimme sinut, sanoo Leena. – Peruutus tuli myöhään. Emme saaneet sinulle sanaa kun puhelimeesi ei vastattu. 
     – Olin Mikkelissä ja kännykkä on Espoossa. Ei ihme jos ei saa yhteyttä.
Erkki ja Leena tulivat kentälle vain minun vuokseni, matka oli siirtynyt kuukausia, luonnonmullistuksien vuoksi. Aasiassa oli ollut monin paikoin maanjäristyksiä, hirmumyrskyjä, mutavyöryjä ja tulvia.
     – No menipähän ainakin turhaa tavaraa lentokoneen mukana, sanon.
     – Miten niin, he kysyvät yhteen ääneen.
     Kerron matkatavaroistani, passista ja huomisesta Sanzibarin kautta matkustamisesta. Leena kysyy aionko mennä. Sanon että taidan odottaa kuukausia minäkin ja perua muut matkat ja pikapassihakemukset.
     Erkki ja Leena tulevat samalla taksilla kanssani Espooseen, koska he haluavat nähdä uuden asuntoni. Se sijaitsee Olarissa kapeassa, yksirappusessa, hyvin korkeassa kerrostalossa. Hissi on pitkän rappukäytävän päässä. Käytävä on hyvin valoisa koska ikkunat ulottuvat lattiasta kattoon. Ikkunoiden takana on värikäs ruskamaisema ja vastakkainen seinä on valkeaksi maalattu.
     Menemme hissillä ylimpään kerrokseen, jossa asuntoni sijaitsee. Asunnossa on vain yksi suuri huone, jossa yhdellä seinällä on iso näköalaikkuna. On hyvin sumuista ja näköala peittyy valkoiseen usvaan. Pikkuhiljaa sumu alkaa kuitenkin hälvetä maisema merelle asti tulee esiin.
     Istumme mukavasti nojatuoleihin ja katselemme ulos.
     – Siellä itäkeskuksen tienoilla, missä me ollaan asusteltu, sanoo Erkki - on todella ollut joskus hankalaa. Kun kävelee siitä kauppaan Tallinnan aukion läpi, niin siinä on ollut jos jonkinlaista sirkuspelleä, pokkuroimissa ja kommentoimassa kuka milläkin tavalla.
     – Siinä mielessä Espoo on kyllä ihanaa aluetta, sanoo Leena, - että täällä voi olla vapaammin.   

     – Olarihan on nykyisin huomattavasti rauhoittunut siitä, mitä se oli joskus aikaisemmin, sanon minä. – Täällähän oli ennen viisi pankkia, viisi elintarvikeliikettä ja tosin vain kaksi ravintolaa eikä alkoholiliikettä, mutta silti humalaisia pyöri Kuitinmäenraitilla huomattava määrä.
      – Tuo on aika mielenkiintoista, vastaa Leena. – Tunsin erään professorin, joka tutki syrjäytymistä. Hän asui täällä Olarissa. Hän lahjoitti minulle suuren bassoviulun. Hiukan minua nolotti ottaa se vastaan, mutta toisaalta en kehdannut kieltäytyäkään. 
      – Ottaisitko paistettuja sianluita, puuttuu Erkki puheeseen ja ojentaa kenkälaatikkoa minua kohti.
      – Ei kiitos, minä olen jo syönyt tämän päivän aterian, vastaan.

     – Anteeksi että en heti tarjonnut sinulle, Erkki sitten sanoo - mutta ottaisitko tupakan. Hän pölläyttää valkoisen savupilven minua kohti.